Suomen romanikieltä on dokumentoitu ja tutkittu 1700-luvun lopusta lähtien. Romanikielen dokumentoinnin perinteet ulottuvat Suomessa 1700-luvun lopulle. Suomalainen romanikielen tutkimus kehittyi 1800-luvun sanastonkeruista ja 1900-luvun jälkipuoliskon historiallis-vertailevasta tutkimuksesta lähtökohdiltaan fennistiikkaa emuloivaksi kielentutkimukseksi. Akateeminen kiinnostus Suomen romanikieltä kohtaan laajeni 1960-luvulla, jolloin siitä laadittiin myös ensimmäiset yliopistolliset opinnäytteet (Valtonen 1964, 1968). Moderni eurooppalainen romanilingvistiikka sai alkunsa tutkijoiden yhteistyöstä 1990-luvun alussa, ja suomalainen romanikielen tutkimus liittyi siihen metodisesti ja teoreettisesti 2000-luvun alussa. Useimmat romanikielen tutkimukset edustivat perinteistä dialektologiaa ja morfosyntaktista typologiaa (esim. Granqvist 2007, 2011; Tenser & Granqvist, tekeillä). Kotimaisten kielten tutkimuskeskus oli 1980-luvulta vuoteen 2011 saakka romanikielen sanakirjatyön ja tutkimuksen keskeisin instituutio, jossa luotiin nykyisen suomalaisen romanilingvistiikan perusta.
Romanikielen ja -kulttuurin tutkimus ja yliopisto-opetus (60 op perus- ja aineopinnot) käynnistyivät Helsingin yliopistossa laajamittaisempina 2009 (virallisesti 2012). Tutkimuksen painoaloina ovat olleet Suomen romanikielen rakenne ja kehitys, Itämeren alueen romanikielen murteet, Suomen ja Baltian romanien vuorovaikutus sekä romanien verkkokeskustelujen tutkimus. Suomalaiset romanikielen tutkijat ovat tehneet kansainvälisesti merkittävää pioneerityötä romanikielen kvantitatiivisessa korpuspohjaisessa tutkimuksessa ja romanien vuorovaikutuksen tutkimuksessa.
Myös Suomen romanikielen suhdetta erityisesti suomen kieleen on tutkittu jo kauan (esim. Ariste 1938; Valtonen 1968; Brandt-Taskinen 2001; Pirttisaari 2002; Granqvist 2007, 2014). Myöhempi tutkimus on luonut yksityiskohtaisempaa kuvaa suomen kielen vaikutuksesta romanikieleen sekä suomen ja romanikielen suhteista ja käyttöaloista. Granqvist (2014) on osoittanut, että vastoin lainautumisen universaaleja Suomen romanikieli lainaa suomesta herkemmin taivutusmorfologiaa kuin johto-opin tunnuksia.
Työn tuloksena Suomen romanikielen kieliopillinen rakenne (esim. Granqvist 2007, 2011) ja sanasto (esim. Koivisto 1994/2005, 2001; Granqvist 2014; Hedman 2016) tunnetaan hyvin. Suomen romanikielen on osoitettu kuuluvan romanikielen pohjoisten murteiden metaryhmään (Bakker 1999), jossa se muodosta yhä elävistä romanikielen murteiden (ennen kaikkea Saksan) sintin kanssa luoteismurteiden ryhmät. Suomen romanikieli jakautuu edelleen alamurteisiin, joista tärkeimmät ovat ns. länsi- ja itämurre.
Suomen romanikielen sosiolingvistiikkaa ovat aiemmin tutkineet muun muassa Granqvist ja Viljanen (2002) kielellisten tabujen näkökulmasta sekä Granqvist makrotasolla (2006) ja verraten ikä- ja sukupuoliryhmiä (2012, 2013). Hedman (2009) tarkasteli romanikielen käyttöaloja ja -määrää.